Havahduin maanantaisen aamukahvikuppini ääressä siihen, että liki kahden kuukauden lomajakso alkaa olla auttamatta ohi. Tänä vuonna sain nauttia extrapitkästä kesästä. Se on ihan huippujuttu, mutta alkaa kyllästyttää siinä kohdassa, kun loman viettää pääasiassa 7-vuotiaan kanssa. Ensin olet ihan fiiliksissä, että tässä sitä ollaan koululaisen kanssa lomalla, koko kesä yhdessä. Sitten kahden viikon kohdalla alkaa kynsien viilaamisen lomassa miettiä, pitäisikö viilata ranteetkin auki. Korvissa kaikuu "Äiti, kato! Kato, äiti!"
Viime vuonna tähän aikaan kirjoitin siitä, miten arki kantaa ja miten arkinen lomani oli. Silti kaipasin perusarkea. Ehkä siksi, että saman katon alla asuvan nuorison elämänrytmi ei aivan kohdannut meidän vanhempien rytmin kanssa. Ehkä myös siksi, että minä vain pidän tavallisesta meiningistä.
Allekirjoitan tekstin yhä, ja arkikin kantaa edelleen. Selkein ero vuoden takaiseen kesälomaan on ollut pesäero omasta kodista ja jo täysi-ikäisistä pojista. Niin ne lähtevät, vaikkakin toistaiseksi vain ”kokeeksi” ja hetkellisesti. Mummolan kakkosasuntoon, joka sijaitsee mummolaa vastapäätä, samassa porraskäytävässä. Tämä kokeellinen muutto ei ollut lainkaan suunniteltu, vaan enemmänkin pakonomainen siirto siinä vaiheessa, kun uuden kotimme remontti viivästyi eikä viisihenkiselle perheelle enää löytynyt airbnb-asuntoa kotikaupungista.
Yhteen heinäkuiseen ajanjaksoon ei löytynyt kolmihenkisellekään, joten suuntasimme äkkipäätöksellä Kroatiaan. Tässä kohdassa pudotimme poikaset pesästään. Ja pudoksissa he ovat edelleen. Tosin ensi viikolla hekin palaavat kotiin. Miten ihmeellistä. Nuoret miehet eivät ole olleet pitkään aikaan valittamassa jääkaapin sisällöstä, huokailemassa kuumuudesta, etsimässä häviksissä olevia tavaroita tai kinaamassa siivousvuoroista keskenään. Sen sijaan he ovat käyneet liki koko kesän kesätöissä ja saaneet palkkaa. Ostaneet itse suurimman osan kulutushyödykkeistään ja tankanneet autonsa omatoimisesti. Tähänhän voisi tottua!
Olemme siis valehtelematta eläneet koko kesän ei-niin-arkisesti evakossa, asustaneet yhteensä viidessä eri airbnb-asunnossa. Ensimmäinen viikko jonkun toisen kodissa, toisen kalusteilla ja näkymillä ydinkeskustan huudeilla tuntui varsin kiehtovalta ja jännittävältä kokemukselta – lomalta! Toisella viikolla hohto oli kadonnut, eikä olohuoneen sohvan takana olevassa liian pehmeässä, 120 cm leveässä sängyssä miehen kainalossa nukkuminen tuntunutkaan mielekkäältä. Kolmannen viikon puolivälissä alkoi pelätä, ettei pääsisi enää koskaan omaan kotiin, neljännellä viikolla yritti rauhoittaa mieltään pian alkavalla arjella ja ikkunasta näkyvällä Taidemuseonmäellä. Viidennellä viikolla alkoi hiljalleen sopeutua ajatukseen siitä, että tässä se nyt oli. Se oli sellainen kesä.
Johtuen omista ympyröistä – mukavuusalueelta – pois joutumisesta olen kuljettanut kohta tokaluokkalaista tyttöä liki päivittäin omaan pihapiiriin, seikkailupuistoon ja koulukavereiden luokse leikkimään. Ja istunut milloin missäkin kallion kulmassa kasvot kohti aurinkoa. Olen suhannut autolla ja etsinyt raivokkaasti ja hermostuksissani parkkipaikkaa, pelannut Arvaa kuka? -peliä kyllästymiseen saakka, käynyt säännöllisesti varovaisesti kurkkimassa, miten remontti etenee. Jokaisella kurkkimiskerralla olen pettynyt. Olen yrittänyt ajatella positiivisesti ja ammentaa kaikista niistä hetkistä, jotka olen saanut olla yksin tai miehen ja ystävän kanssa keskenään. Olen yrittänyt hengittää sisään ja sitten ulos, laskenut kymmeneen yhä uudelleen. Olen samalla unohtanut työt.
Tässä kaikessa olen melkein unohtanut myös täysi-ikäiset lapsemme – onneksi he ovat käyneet syömässä kutsuttuina ja soitelleet aina silloin tällöin. Olen havahtunut ajatukseen siitä, että ei se niin kamalaa olisi, jos lapset jo lentäisivät pysyvästi pois pesästään. Oikeastaan olen jo hieman odottavalla kannalla…
Olen odottavalla kannalla ja malttamaton myös siksi, että meidän (tai ainakin minun) arkeni alkaa vasta, kun saamme asettautua omaan kotiin. Tämän piti tapahtua jo heinäkuun ensimmäisellä viikolla, mutta kuten kirjoitin, erinäisten uudelleentekemisten ja remonttimutkien vuoksi kotiinpaluu on viivästynyt. Myös seitsenvuotias odottaa arkea ja paluuta omiin ympyröihin: ”Mut emmä oo kyllästynyt suhun, äiti, ku mä rakastan sua!"
Niin minäkin sinua. Äidin oma kesätyttö.
Minna
P.S. Nyt tiedän, mistä erään mainoksen tunnusbiisissä olevasta lausahduksesta on kyse. Kun aika on… Lupaan kirjoittaa tästä ihan erillisen blogitekstin vielä syksyn aikana!