On lauantai, kesäkuun toinen päivä, koulujen päättäjäispäivä. Istun taksissa matkalla konferenssista kotiin. Avaan puhelimen. Some-kanavat ovat täyttyneet toinen toistaan aurinkoisemmilla ja iloisemmilla kuvilla ammattiin valmistuneista, ylioppilaista ja peruskoulunsa päättävistä nuorista. Huokaisen. Kuvat ovat täynnä hymyä, helpotusta, ehkä hieman myös haikeutta. Äidit, isät ja kummitädit näyttävät onnellisilta, huolet ovat näistä hetkistä kaikonneet. Nielaisen.
Esikoisen luokkatovereiden ylioppilas- ja valmistujaisjuhlia vietetään monissa kodeissa ja puutarhoissa. Suomen liput liehuvat ja kuohuviinimaljoja kilistellään nuorten kunniaksi. Minä istun taksissa, ja esikoinen todennäköisesti huoneessaan. Tunnen hienoisen mutta ahdistavan pettymyksen rinnassani, ja muutamat hymypoika-kuvat saavat kyyneleet silmiini. Hetkessä havahdun pohtimaan, saanko äitinä olla pettynyt. Eniten kuitenkin mietityttää ja liikuttaa ajatus siitä, että ehkä vuoden päästä meilläkin. Voin mielessäni kuvitella sen kesäpäivän omenankukkineen. Korvissani soi Gaudeamus igitur. Siinä me seisomme ylpeinä lyyra lakissa ja rinnassa, poikani ja minä. Hymyilen.
Järki sanelee, että nuorilla ei ole kiire minnekään. On hyvä, että lapsi on sisäistänyt kiireettömän ja stressittömän tavan toimia – elämä on vasta edessä. Tunne sen sijaan huutaa, miten laiskalta ja motivoitumattomalta näyttää, jos ei kolmessa vuodessa saakaan lukiota saatettua loppuun. Tai jos ei osaa äidinkielen kielioppia tai keksi mitään kirjoitettavaa tekstikokeessa. Tai unohtaa ilmoittautua englannin kurssikokeeseen eikä saakaan osallistua ylioppilaskirjoituksiin. Miten puutteelliselta kasvatukselta vaikuttaa, jos nuori ei käykään joka päivä koulussa, vaan suunnittelee tekevänsä kaiken iltalukiossa ja vähän sieltä mennen, mistä aita on matalin. Tai kaatunut. Miltä sekin näyttää?
Aika armolliselta, sanoisin. Jopa nykyaikaiselta. Erityisesti ammattilainen sisälläni vakuuttaa näin. Katselen taksin ikkunasta vaihtuvia kesämaisemia ja muistelen esikoisen sanoja siitä, miten hän kokee tehneensä valintansa väärin. Hän on tehnyt valintoja, joissa ei jaksa kiinnostua eikä motivoitua, mutta silti hän yrittää. Hän tekee sen vain omalla tavallaan. Ja hän on onnellinen jo läpipääsystä, hänelle kiitettävä ei ole tavoite. Minusta tämä on oikeastaan ihailtavaa. Itse en tähän 18-vuotiaana pystynyt. Vaivoin nytkään.
Psykoterapeutti Maaret Kallio käynnisti nuorille suunnattuun #olisinpatiennyt -kampanjan, jossa on tarkoitus miettiä ”Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi ja tämän päivän nuorille? Mitä olisit halunnut silloin ymmärtää ja tietää, mitä olisit tarvinnut enemmän tai minkä merkityksen oivalsit vasta myöhemmin?”
Olisipa joku sanonut minulle silloin, 18–19-vuotiaana lukiolaisena, että ole aina oma valloittava itsesi ja löydät omat tapasi toimia ja tulet onnelliseksi ilman armottomia vaatimuksia ja muiden mielipiteitä. Itsesi vertailu toisiin on turhaa. Olisinpa kuullut, että nauti elämästäsi, iloitse usein ja muista, ettei yhdellä tenttituloksella mitata oikeastaan yhtään mitään. Olisinpa tiennyt, että maailma on täynnä mahdollisuuksia vielä yli 30-vuotiaanakin, tai että unelmille täytyy antaa tilaa – olisipa joku muistuttanut, että unelmiin pitää myös uskoa. Olisinpa tiennyt, että ikävät asiat ja vastoinkäymiset kasvattavat, olisinpa tiennyt olevani riittävä myös niissä hetkissä.
Esikoinen on vakuuttunut, että me haluamme hänen valmistuvan vain siksi, että saamme pitää juhlat. Että minä vaadin ja häiritsen jatkuvilla ”Oletko jo..?”-kysymyksilläni, koska haluaisin retostella laudatureilla tai eximioilla, ja että saamme kutsua sukulaisia ja leipoa kakkuja, ottaa kilpaa kuvia ja päivitellä niitä someen. ”Mitä silläkin todistuksella koskaan tekee?”, hän tokaisi eräänä aamuna keittiössä kahvia keittäessäni. Niin, ei sillä loppupelissä teekään.
Mutta toivon, että voisin nyt vakuuttaa sinulle, esikoiseni, että me emme halua juhlia emmekä retostella, me haluamme sinun valmistuvan, jotta sinun minäpystyvyytesi vahvistuu, saat eväät elämään, onnistumisen tunteen ja motivoidut hakemaan jatko-opiskelupaikkaa. Haluamme, että saavutat omat tavoitteesi ja ponnistat niiden tukemina eteenpäin. Ja minä vaadin ja kyselen, koska minä rakastan. Olen sanonut sen sinulle ääneen ja toivon, että muistat sen elämäsi jokaisessa käänteessä.
Ennen kaikkea minä haluan seistä rinnallasi ja toivottaa sinulle ääneen ”Onnea!” En vain ylioppilastodistuksesta tai saavutuksesta, vaan erityisesti onnea elämään, matkaan, joka on vasta alussa. Onnea valmistumisesta, määränpään saavuttamisesta, selviytymisestä ja sinnikkyydestä. Haluan muistuttaa unelmista ja siitä, että sinä riität. Ja sen hetken minä haluan taltioida.
Kunpa tietäisit.
Minna