Teini on päättänyt lähteä yökylään Henrille (nimi muutettu). Ja kertoo siitä hieman kiireisenä perjantaiaamuna klo 7.10. Sinä samaisena perjantaina, jolloin mauto (mopoauto) on umpijäässä, Wilmaan tulee merkintä myöhästymisestä ja aamupala on syömättä. Kamala nälkäkin. Se on tietenkin umpi-idiootti äidin vika. Hituri-äidin, joka ehtii joka aamu töihin, vaikka auto on umpijäässä.
Äidin, joka vastaa ”Joo, okei” yökyläreissuun. Mikäs sen mukavampaa! Mutta kuka on Henri? ”No, vanha joukkuekaveri, mitä sä siinä kyselet!” Selvä, teini lähtee ja tarvitsee rahaa. Että jos saisi tarpeeksi. ”Joo, okei”, vastaan totutusti. Mielessäni myhäilen, että tämä nuori ei ainakaan syrjäydy.
Päivällä teini varmistaa rahat ja sen, että on todella lähdössä Henrille. Hetkeä myöhemmin otan asian puheeksi miehen kanssa. Joka tyrmää kyläreissun välittömästi ja kertoo siitä jo teinillekin sanoneensa. Koska bileet. Megabileet. 50 kilometrin päässä kotoa. Olen hämmästynyt, ei niistä (eikä siitä, että Henri asuu 50 kilometrin päässä kotikaupungista!) kukaan minulle kertonut?! Henrin ja teinin yhteisen kaverin isä oli kertonut miehelle tämän suuren uutisen. Että sinne ei kyllä meidän teinillä ole asiaa. Sotkeutuu vielä huumeisiin. Ajaa kolarin ja kuolee. Sellaisia ne 17-vuotiaat ovat. Aijaa, mietin mielessäni. Mutta kun minä jo lupasin. Ei muttia, näen sen katseesta.
Samalla hetkellä soi puhelin: Teini on innoissaan. Täältä tullaan elämä..! Kerron meidän kantamme. Tai miehen kannan ja minun kantani, ne eroavat ensimmäisen kerran koskaan. Kyllä, ensimmäisen kerran koskaan. Tunnen pettymyksen aallon sisälläni. Minä, 40-vuotias teinin äiti, tunnen saman pettymyksen rinnassani kuin ollessani itse nuori ja jäämässä paitsi siitä, mihin ”kaikki muut” ovat pääsemässä. Tilannetta ei yhtään helpota, että mies lähtee treeneihin ja jään yksin. Tai nyt vähän liioittelin – jään teinin ja eskari-ikäisen kanssa. Tekisi mieli rääkyä. Teini rääkyy.
Tiedän, että edessä on pitkä ilta. Ja senkin, että mitään megabileitä ei ole. Saunailta kuudelle olisi.
Miehen tultua keskustelemme aiheesta sellaiseen äänensävyyn, jota meillä ei usein käytetä. Jos koskaan. Hänellä on vahva kanta, ja minä olen vahvasti eri mieltä. Teini vaatii selityksiä. Minä selitän, mies toteaa jo kerran sen tehneensä. 18-vuoteen emme kasvatuksellisista asioista ole koskaan olleet eri mieltä. Ja vaikka nyt molemmat osaavat perustella oman kantansa, silti tunnen olevani häviäjä. Se, joka on eri mieltä ja joutuu valitsemaan puolensa samalla tiedostaen, että pitäisi seistä puolisonsa vierellä tiukasti. Järki huutaa, mutta tunne vie.
Se tuntuu siltä kuin seisoisi kaatosateessa. Sateenvarjo olisi unohtunut eteiseen. Seisoisi läpimärkänä ja kylmissään vailla päämäärää. Lähtisi sitten mihin suuntaan tahansa, edessä olisivat täysin kastuneet kengät ja vettä kasvoille valuttavat hiukset. Harmaa, litimärkä huominen. Jos seisoo vain paikallaan, voi olla, että joku tulisi ja tarttuisi kädestä, vetäisi takkinsa sisään ja kertoisi, että kohta ollaan suojassa. Sormillaan siirtäisi hiukset pois kasvoilta ja lupaisi, että kaikki järjestyy. Mutta kukaan ei tule, vaikka seisot paikoillasi kuinka pitkään. Siltä se tuntuu.
Onneksi edessä on lauantaiaamu. Saan vielä kerran kerrottua, että olin ja olen eri mieltä. Mies tulee jopa hieman vastaan. Ymmärtää. Ojentaa unohtuneen sateenvarjon. Sittenkin! Häviäjän olotila saa väistyä. Ja samalla kuitenkin vähän pelkään - en eri mieltä olemista, vaan sitä, että jos nuori sittenkin syrjäytyy?
Minna
Ps. Teini lähti reissulleen seuraavana viikonloppuna - ilman yhtään poikkipuolista sanaa. Minä voitin!?
Minna Salakari on aamuihminen täynnä ideoita. Hän rakastaa kesäiltojen valoa männyn rungossa ja pitkiä kahvihetkiä hiljaisuudessa, sekä haasteita, joista maaliskuussa vastaanotti suurimman: Minna toimii NIKO-projektin projektipäällikkönä, kohtaa terveydenedistämistyössä nuoria ja heidän lähiaikuisiaan Varsinais-Suomen alueella. Minna on terveydenedistämisen ja syövän ennaltaehkäisyn asiantuntija, jolta voit kysyä ihan mitä vaan!